Osallisuus agenttien aikakaudella
Luin The Economistin samasta numerosta useamman artikkelin sarjan siitä, miten tekoäly vaarantaa Hänen Majesteettinsa hallituksen toimintakyvyn. Hallinto ottaa käyttöön tekoälytyökaluja tavoitellen kustannussäästöjä, nopeampia prosesseja ja kaikenpuolista uudistumista. (Kuulostaako tutulta?). Samaan aikaan virkakoneisto alkaa tajuta olevansa mukana Punaisen Kuninga/ttaren juoksukilpailussa: on juostava jatkuvasti kovempaa vain pysyäkseen paikoillaan. Vauhdin aiheuttaa se, että myös hallintopäätösten kohteet ja osalliset valjastavat samat työkalut matalalla kynnyksellä omiin tarkoituksiinsa.
Työkalut voivat olla joko yleiskäyttöisiä tai sitten erikoistuneita valitustyökaluja kuten www.objector.ai joka tarkistaa, perustelee ja tekee asemakaavavalituksen asiakkaan puolesta pientä korvausta vastaan. Nämä ovat vielä yksittäin tehtäviä valituksia. Mutta murto-osalla ennen tarvitusta energiasta kuka tahansa sarjavalittaja pystyy nyt tekemään agentin, joka etsii päätökset, miettii perusteet ja valittaa niistä automaattisesti hänen puolestaan. Valituksiin on kuitenkin vastattava yksityiskohtaisesti ja virkavastuulla.
Muutos ei liity vain valituksiin, vaan tekoäly auttaa kansalaisia löytämään kaikki ne asiat, joihin he ovat lain mukaan oikeutettuja tai joissa on hakijaa suosivaa epämääräisyyttä (”Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.”) Valtio on kuitenkin budjetoinut etuuksiin rahaa olettaen, että kaikki tukeen oikeutetut eivät sitä hae.
Byrokratia ilmaisee itseään käytännössä tekstimassoina, jotka sijaitsevat hajallaan eri puolilla virkakoneistoa. Niiden löytäminen ja hahmottaminen on tekoälyn erityinen vahvuusalue. Saksalainen tutkija Chris Schmitz julkaisee valitustulva-dashboardia, joka näyttää erilaisten hallintovalitusten ja kanteiden määrän muutosta 11 eri maassa. Lienee tarpeetonta sanoa, että käyrät näyttävät poikkeuksetta ylöspäin. Valitusoikeuksien rajoittaminen eri tavoilla, kuten selkeyttämällä säädöksiä tai tekemällä valittamisesta hankalampaa, kiintiöityä, kalliimpaa jne. oli agendalla monessa maassa jo ennen tekoälyn aikakauden alkua.
Samaan aikaan useimmat demokraattiset maat haluaisivat kasvattaa kansalaisten mahdollisimman laajaa kiinnostusta, osallistumista ja osallisuutta päätöksentekoon kaikilla tasoilla. Se nähdään demokratian olemassaolon oikeutuksen edellytyksenä. Tähän ajatukseen istuu huonosti kansalaisen oikeuksien harjoittamisen rajoittaminen. Jo siitä, kuka on asianosainen ja millainen valitus on turha on aivan vastakkaisia ja yhteensovittamattomia mielipiteitä aidan eri puolilla. Miten sama valtio voi yhtä aikaa toivoa enemmän osallistumista ja vähemmän valittamista?
Tästä ”demokraattinen dysfunktio” vai ”vauhtia ja vaarallisia tilanteita yhä marginaalisemmin demokraattisessa valtiossa”-valinnasta näen pari muutakin ulospääsytietä. Kapeita mutta ei ehkä mahdottomia.
Ensimmäinen asettaa osallisuusammattilaisille kertaheitolla uuden vaatimustason. Jos osallisuusprosessien pitäisi vähentää muodollisten valitusten määrää samalla kun valittaminen helpottuu ja muuttuu koko ajan laadukkaammaksi, siitä ei selvitä ihan perusmenetelmillä ja -prosesseilla. Yhä useammalle osallistujalle on jäätävä sellainen olo, että heitä kuultiin ja heidän äänensä vaikutti, jotta he eivät käynnistä valitusagenttia puhelimestaan heti tilaisuuden jälkeen. Miten sinä kehittäisit tätä?
Toinen polku on suoristaa kieli. Poistaa, karsia ja oikoa virka- ja poliittisen tekstin koukerot niin, että yhä useampi säännös taipuu sarjaksi IF-THEN-ELSE-lauseita. Sellaista binäärinen tietokone ymmärtää paremmin. Lohkoketjuaktivistit julistivat muutama vuosi sitten että ”code is law”. Entä jos pitääkin siirtyä suuntaan ”law is code”?
